Yhtei­söl­li­syy­dessä on kyse jae­tusta ymmär­ryk­sestä sii­tä, mikä liit­tää mei­tä yhteen. Se perus­tuu sosi­aa­li­seen vaih­toon (siis vas­ta­vuo­roi­suu­teen) ja antaa mah­dol­li­suu­den kuu­lua johon­kin. Se on ikään kuin sana­ton sopi­mus teh­dä yhdes­sä töi­tä yhteis­ten tavoit­tei­den eteen ja samal­la naut­tia sii­tä,  mitä saa­vut­taa tois­ten kans­sa. Se ei vaa­di mitään moni­mut­kaista ja työl­lis­tä­vää, sil­lä se syn­tyy yhdes­sä puhu­malla, teke­mällä vas­ta­vuo­roi­sia teko­ja ja teke­mälllä yhteis­työtä. Yksin­ker­taista ja arkis­ta, kai­killle tuttua!

Yhtei­söl­li­syys vaa­tii kui­ten­kin sitä, että ihmis­suh­teet ovat kun­nossa. Sekä käy­tän­nön tasol­la että omas­sa mie­lessä. Kuten tun­nettu sosi­aa­lip­sy­ko­logi Ken­neth J. Ger­gen (2009) asian niin kieh­to­vasti sanoo: mie­len sisäi­nen todel­li­suus raken­tuu suh­teissa ole­mi­sen kaut­ta. Jos suh­teet toi­siin ovat huo­not tai ris­ti­rii­tai­set, näkyy se omis­sa aja­tuk­sissa. Ja kuten tie­dämme, sekä ajat­te­lu­ta­pamme että reak­tiomme ohjaa­vat toi­min­taamme. Kun paran­nat ihmis­suh­tei­den laa­tua, vai­ku­tat samal­la sii­hen miten näet ja koet et vain muut vaan myös itsesi.

Kan­nat­taa siis panos­taa yhtei­söl­li­syy­teen, myös työ­pai­kalla. Yhtei­söl­li­syy­den kehit­ty­mi­nen itses­sä ja omas­sa orga­ni­saa­tiossa antaa tilaa kes­kit­tyä oleel­li­seen. Ei tar­vitse enää etuil­la, kun voi luot­taa toi­sen tukeen. Syn­tyy yhtei­siä näke­myk­siä kil­pai­le­vien revii­rien sijaan. Voi rau­hassa syven­tyä par­haansa teke­mi­seen ja jät­tää näyt­tä­mi­sen vähem­mälle. Voi olla inhi­mil­li­nen ihmi­nen toi­selle yhtä inhi­mil­li­selle ihmi­selle. Aina­kin ajoit­tain. Ja lumou­tua sii­tä kai­kesta eri­tyi­sestä, mitä saam­me yhdes­sä orga­ni­saa­tioissa aikaan.