Vaik­ka vas­ta­vuo­roi­suus on kaik­kien ihmis­suh­tei­den perus­ta, ei se tun­nu ole­van itses­tään sel­vää työyh­tei­söis­sä. Kil­pai­lu astuu avu­liai­suu­den tilal­le, klik­kiy­ty­mi­nen kor­vaa yhteis­työn ja kri­tiik­ki val­taa tilaa raken­ta­val­ta kes­kus­te­lul­ta. Vas­ta­vuo­roi­suus tun­tuu­kin edel­lyt­tä­vän aavis­tuksen pyy­teet­tö­myyttä, ripauk­sen omaeh­toi­suutta ja til­kan hyvän teke­mistä. Sitä hel­pot­taa myö­tä­tun­toinen suh­tau­tu­minen ja kes­ki­näi­nen luot­ta­mus. Mitä vas­ta­vuo­roi­suus on käytännössä?

Vas­ta­vuo­roi­suu­des­sa on yksin­ker­tai­sim­mil­laan kyse anta­mi­sesta ja saa­mi­sesta, sii­tä, että vas­ta­taan toi­sen tekoon. Usein samal­la mital­la, hyväs­sä ja pahas­sa. Vas­ta­vuo­roi­suus on nimen­sä mukai­sesti molem­min­puo­lista. Ei rii­tä, että toi­nen antaa ja toi­nen ottaa, vaan hyö­ty koh­dis­tuu kum­paan­kin. Muo­dos­tamme aina­kin het­kel­li­sesti erään­lai­sen mini-yhtei­­sön, jos­ta hyö­dymme molemmat.

Vas­ta­vuo­roi­suus kato­aa hel­pos­ti kii­reen kes­kel­lä. Mut­ta se on myös itsel­le tar­peel­li­nen pysäh­ty­mi­sen paik­ka. Kun malt­taa het­ken olla toi­sen käy­tet­tä­vis­sä, saa itsel­leen­kin tilaa aja­tel­la ja jär­jes­tel­lä omia aja­tuk­si­aan. Se on kai­ken hälyn ja teke­mi­sen kes­kel­lä tar­peen, myös oman hyvin­voin­nin kannalta.