Jokai­nen osaa kan­nus­taa mut­ta myös lan­nis­taa. Tun­nis­tat tilan­teen var­mas­ti. Esi­mer­kik­si pala­ve­ris­sa, kun et saa puheen­vuo­roa. Tai kun ehdo­tuk­se­si ohi­te­taan välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti edes kes­kus­te­le­mat­ta. Tur­haut­taa, ärsyt­tää, tun­tuu epäreilulta.

Lan­nis­ta­mi­seen ei tar­vi­ta pal­joa, vain tiet­ty äänen­sä­vy ja sana­ton vies­tin­tä. Sitä ei edes tar­koi­ta, mut­ta sil­ti se tun­tuu: ”Tulit­ko ollen­kaan aja­tel­leek­si että…” ”Kenen idea oikein oli…” ”Täl­lai­seen ei kan­na­ta käyt­tää aikaa…” ”Puhuit­ko täs­tä edes…”

Lan­nis­ta­mi­sen ydin on koke­mus kiel­tei­ses­tä suh­tau­tu­mi­ses­ta. Se on ohit­ta­mis­ta, välin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä, sitä, ettei tar­tu rat­kai­sua vaa­ti­viin asioi­hin. Lan­nis­ta­mi­nen voi olla myös epä­asial­lis­ta tai epä­oi­keu­den­mu­kai­sek­si koet­tua käyt­täy­ty­mis­tä.  Se on myös sitä, ettei saa mah­dol­li­suut­ta kehittyä.

Lan­nis­ta­mi­sel­la on pit­kät jäl­jet. Tun­tuu, ettei arvos­te­ta ammat­ti­lai­se­na tai kri­ti­soi­daan har­kin­ta­ky­kyä. Sik­si kan­nus­ta­mi­nen on niin tär­ke­ää. Se on tilan anta­mis­ta kes­kus­te­lul­le ja ajat­te­luun hou­kut­te­lua. Se on tie­tois­ta kuun­te­lua ja kuul­tuun rea­goi­mis­ta. Mie­li­pi­tei­den kysy­mis­tä ja sitä, että pyy­tää ker­to­maan lisää ja on ker­ro­tus­ta kiin­nos­tu­nut. Se on aitoa mukaan otta­mis­ta pää­tök­sen­te­koon ja vaih­toeh­to­jen poh­ti­mis­ta. Kan­nus­ta­mi­nen raken­taa luot­ta­mus­ta ja hyvää yhteis­työ­tä.  Niil­lä pär­jää paremmin.