Avu­liai­suus on piir­re, joka saa elä­män suju­maan, niin oman kuin tois­ten. Se on jotain, joka voi olla luon­tais­ta, mut­ta sen voi myös omak­sua ympä­ris­tös­tä. Lap­set ovat usein avu­liai­ta, aikui­set sen sijaan ovat jos­kus menet­tä­neet luon­tai­sen kykyn­sä aut­taa ilman väli­tön­tä vastapalvelusta.

Vaik­ka aut­ta­mi­nen voi jos­kus tun­tua ajan­hu­kal­ta töis­sä (omia teh­tä­viä­kin on niin pal­jon), on sii­tä kiis­tat­ta hyö­tyä yhteis­työ­suh­tei­ta raken­taes­sa. Ja kun jokai­nen tar­vit­see jos­kus apua toi­sil­ta, saa oman­kin panok­sen­sa takaisin.

Kan­nat­taa siis sat­sa­ta luon­te­van avu­liai­suu­den kult­tuu­riin. Se syntyy

  • sii­tä, että tun­ne­taan ja ollaan kiin­nos­tu­nei­ta puo­lin ja toisin
  • tar­joa­mal­la apua ja otta­mal­la sitä vastaan
  • sopi­mal­la aut­ta­mi­sen pelisäännöistä

Kuten tut­ki­muk­sis­ta tie­de­tään, aut­ta­mi­nen vai­kut­taa jopa myön­tei­sem­min aut­ta­jaan kuin autet­ta­vaan. Autet­ta­va saa kon­kreet­ti­sen avun, aut­ta­ja hen­ki­sen. Avu­li­aat tai­ta­vat­kin olla eri­tyi­sen tyy­ty­väi­siä elä­mään­sä. Kun aut­taa mui­ta, on sil­lä hyviä vai­ku­tuk­sia omaan­kin elämään.